Suomenhevonen on maailman paras työhevonen, jonka perimää metsätyö kouli suosien vikkeliä kinttuja ja hyvää ponnistus- ja yhteistyökykyä. Ne ovat huippua Napsukalla, joka on Eeva-Liisa Pitkäsen palkittu hevonen Petäjävedeltä.
Hikisiä tukkihevosia löytää Ruusupuistosta Metsätorpanmaa-yhdistyksen näyttelystä ja esityksistä. Keski-Suomen historia on oikeastaan tukkihevosen historia, sillä varallisuus maakuntaan tuli 1800-luvun lopulta alkaen metsäteollisuuden ja puukauppojen myötä. Tämä historia on 100 vuoden matkalta pientilallisten ja heidän sitkeiden suomenhevostensa komea kertomus, johon voi tutustua Metsäkylien väkeä – näyttelyssä, jossa pääosassa ovat Jyväskylän uudet metsäkylät Korpilahdelta.
Näyttely Ruusupuiston aulassa kello 15-24. Tämän jälkeen 23.6 saakka ma-to kello 7.30-18 ja pe 7.30-16.00.
Näyttelyyn liittyvä video ”Tarina Metsätorpanmaasta” esitetään KS:n Museon auditoriossa 16.30 ja kello 19 on Ruusupuiston luentosalissa vielä ”Tukinajurin matkassa” –tarinatuokio.
IN ENGLISH:
Exhibition of Finnish lumber industry
Aaro Lehtonen on aloittanut pellonraivuun Ylä-Sydänmaalla, Halla ahon mailla Päiväkunnassa Korpilahdella. Taimi Lehtosen kokoelmat.
KUN KUVAT SAATIIN YHTEEN, NE ALKOIVAT KERTOA SUURTA TARINAA !
Metsäkylien väkeä -näyttelyn kuvat on koottu pääosin tavallisten ihmisten kotialbumeista Metsätorpanmaa-perinnehankkeessa suurella työllä ja intohimolla! Yhteen saatettuna kuvat alkoivat kertoa suurta tarinaa keskisuomalaisten metsäkylien elämästä metsätyön ja tukinajon ehdoilla 1900-luvulla.
Aloitimme Metsätorpanmaa-hankkeen 2006-08 Suomen Kulttuurirahaston tuella. Keräyksen kohteina olivat ennen kaikkea Korpilahden ja Jämsän väliset metsäkylät. Tätä työtä varten perustettiin kulttuuriyhdistys Metsätorpanmaa ry 2006. Yhdistys on pitänyt useita työnäytöksiä ja näyttelyitä kuvista sekä mm. avannut niistä ja haastatteluista arkiston (Keski-Suomen Metsämuisti) Jyväskylän yliopistolle ja koonnut aiheesta videon (”Tarina Metsätorpanmaasta”).
Kuvien etsinnässä on suuresti auttanut toimittaja Pekka Suomäki, jonka Korpilahden kyläkirja-hankkeiden yhteydessä niitä löytyi sekä Jämsän Vekkulan kyläyhdistys ja sen pj. Matti Salminen. Myös Yhtyneet Paperitehtaat kuvautti aikoinaan savotoitaan ja UPM-Kymmene/Jämsänkoski on antanut kuvia käyttöömme.
Kyseessä on kertomus ”kansasta, joka katosi” eli keskisuomalaisista ”ruukinajajista” eli tukinajajista: Metsäkylien väkeä –näyttely on kertomus keskisuomalaisten tukinajajien – täkäläiset puhuivat ruukinajosta ja ruukinajajista – elämästä. Oikeastaan kuvat kertovat kadonneesta kansasta, joka eli aikansa Keski-Suomen metsissä ja työnnettiin lopullisesti syrjään avohakkuiden ja isojen metsäkoneiden vallattua metsän näyttämön.
Näyttely ja samaan asiaan syvemmin paneutuva videomme ”Tarina Metsätorpan-maasta” (41min) on myös kunnianosoitus kansanosalle, joka teki valtavan työn suomalaisen metsäteollisuuden hyväksi. Sen hämmästyttävän nopea nousu alkaen 1870-luvulta, ei olisi ollut mahdollista ilman torppareiden ja 20-luvulta alkaen itsenäisten pientilallisten vahvaa panosta puunkorjuussa. Heidän hevostensa ja taitojensa varassa puu kulki yli 100 vuotta metsästä sahoille ja tehtaisiin. Eikä aivan helpossa maastossa Keski-Suomessa kulkenutkaan, sillä täkäläiset ajo-olot ovat Suomen vaativimpia jyrkkien mäkien ja isojen puiden vuoksi.
Hevosajojen aikakausi löi vahvan leiman täkäläisen maaseudun elämään ja yhä vanhemmat ihmiset muistelevat hurjapäisimpiä ajureita ja sitkeimpiä hevosia, jotka toivat rekiä särkemättä ennätyskuormat vuorista alas ja edelleen laanipaikoille.
Kaiken keskipiste: hevonen! Tässä kyseessä Pilkku, ”joka oli kuin ihmisen aatos”, muistelee Eero Salonen, oik, oivaa työpeliään. Selässä Pekka, oikealla Eeva Salonen. – Kuva: Vekkulan kyläyhdistys/Salosten albumi.
Tarina pellon synnystä:
Näyttelystämme löytyy myös koskettavia kuvia ja kertomuksia pellon synnystä kiviseen keskisuomalaiseen metsään. Olemme niistä ylpeitä, sillä kuvat on haettu tiheällä kammalla eri ihmisten albumeista Korpilahden ja Jämsän seudulla.
Tänä päivänä on vaikea tajuta, mikä työ pikkupeltojen eteen tehtiin: ensin kaskettiin ja kangettiin kannot maasta, kaivettiin kiviä, ajettiin talvisin suomutaa suohaudoista ja huolella vaalittua karjanlantaa navetoista. Tähän lantaan oli kuiviketurpeen ja oljen avulla taatusti imeytetty jokainen ravinnepisara, mikä karjasta ja muista elävistä oli lähtenyt. Lantaa jatkettiin hakatuilla havuille ja leppäpilkkeillä ja näin alkoi ruis ja kaura kasvaa siinä, missä ennen oli synkkä kuusikko.
Näyttelyssä on havainnollisia kuvasarjoja siitä, miten ahkeran suon ajamisen ja pellonparantamisen lopputuloksena kylien liepeille ilmestyi entisiin suohautoihin kauniita lampia.
Eipä siis ihme, että metsäkylien peltojen metsittäminen on ollut monelle tiukka paikka ja kaikki, jotka sen ovat tehneet, sanovat vaivaantuneena, että ”kyllä ne vaarit nyt kääntyis hauvassaan, jos näkisivät että pelto on taas mehtää!”
Heikki Rinteelä ajaa vanerikoivua Sievi-tammallaan Korpilahden Moksissa 1964. Kuva: Olavi Rinteelä
Metsäkylien väkeä –näyttely päättyy kuva- ja tarinasarjaan nykymuotoisen tehometsätalouden saapumista kyliin. Se on käytännössä merkinnyt entisen elinkeinon eli maa- ja metsätalouden loppumista kylissä ja nopeuttanut huomattavasti keskisuomalaisen maaseudun autioitumista. Useimmille vanhan isäntälinjan metsänomistajille ja puunajureille avohakkuumetsätalous on kauhistus – niin metsän käsittelynä kuin sosiaalisilta seurauksiltaan. Puunkorjuun koneellistaminen olisi voitu tehdä niinkin, että olisi annettu maaseudun väen kilpailla traktoreineen ajotöistä, jolloin olisi voitu edetä huomattavasti pehmeämmin keinoin puunkorjuussa.
Jaakko Luoma
toimittaja
Metsätorpanmaa ry:n puheenjohtaja